Suomi100 -häpeä: Isänpäivä kielletty ja 10-vuotiaille kasvatusvastuu

Onko sääntö-Suomi jo saavuttanut maksimijärjettömyytensä? Hyvinvointiyhteiskuntaa on elvytetty pitkään, mutta valmista ei näytä tulevan. Ihmisten elämänhallinta heikkenee edelleen, syrjäytyminen lisääntyy, vanhemmuus on hukassa ja luottamus virkamiesten toimintaan vähenee.

Yhteiskunnallisia ongelmia on ratkottu kustannuslähtöisesti, vaikka rappion syy taitaa ollakin toisaalla: Joko viimein uskalletaan puhua virkamiesten päätösten sisällöistä ja niiden  vaikutuksista ihmisten elämään? Joko viimein uskalletaan vaatia julkiselta sektorilta palvelua, joka helpottaa elämää sen sijaan, että tulee tunne simputuksesta tai hallinnon mielivallasta ohi arkijärjen?

Kolme esimerkkiä:

  1. Kunnallisessa päiväkodissa on yhdenvertaisuuden vuoksi luovuttu isänpäivän vietosta, vaikka asia ei kuulu yhdenvertaisuuskäsitteen piiriin.
  2. Vanhemmilla on vastuu alaikäisestä ja hänen kehityksestään, mutta heillä ei ole  tiedonsaantioikeutta lapsen terveystietoihin tai pääsyä hoitoneuvotteluihin.
  3. Virkamiesten halu palvella kansalaisia on katoava luonnonvara: ”Mieluummin sakot sadoille ihmisille kuin yksi tiedote viranomaiselta. Oppiipahan parkkeeraamaan.”

 

KUNNALLISESSA PÄIVÄKODISSA ON LUOVUTTU ISÄNPÄIVÄN VIETOSTA

Kahdessa helsinkiläisessä päiväkodissa on päätetty luopua isänpäivän vietosta ja tilalle on otettu läheisenpäivän viettäminen. Mielestäni päätös on väärä ja huonosti perusteltu ja se jouduttaa hyvinvointiyhteiskunnan rapautumista.

Päätös on väärä sen vuoksi, että isänpäivä on tärkeä isää ja lasta yhdistävä ja vanhemmuutta tukeva perinne. Siitä luopuminen on haitallista niin lapselle kuin vanhemmillekin. Päätös on huonosti perusteltu, koska argumenteissa on asiavirheitä ja näyttää siltä, että kunnallista varhaiskasvatusorganisaatiota käytetään ideologisen propagandan levittämiseen.

Helsingin kaupungin viestintäpäällikkö sanoi Iltalehden uutisessa, että ”läheisenpäivän tavoitteena on, että kaikkia perheitä kohdeltaisiin tasapuolisesti”.

Lisäksi päiväkodin johtaja totesi päätöksensä perusteluna, että ”Helsingissä on hyvin monenlaisia perheitä”. Hän vetoaa varhaiskasvatuksen opetussuunnitelmaan sanoen, että ”kaikki lapset ovat yhdenvertaisessa ja tasa-arvoisessa asemassa. Kaikilla lapsilla on mahdollisuus osallistua kaikenlaiseen toimintaan, riippumatta perhetaustasta.”

Tasapuolisuus, tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja syrjintä ovat termejä, joita käytettäessä näyttää olevan mahdollista tehdä vaikka kuinka villejä päätöksiä. Mainitut asiat ovat ehdottoman tärkeitä, mutta niitä ei saa hyväksikäyttää väärin perustein ja väärissä asiayhteyksissä.

Yhdenvertaisuus on perusoikeus ja sillä tarkoitetaan sitä, että kaikkien ihmisten on oltava lain edessä yhdenvertaisia eikä heitä ei saa asettaa eri asemaan (esimerkiksi opiskelupaikan saannissa tai työnhaussa) ilman hyväksyttävää syytä.

Missään yhdenvertaisuutta käsittelvässä laissa ei sanota, että kaiken julkisen toiminnan on oltava tasapäistävää tai kaikilta olosuhteiltaan samanlaista kaikille. Yhdenvertaisuus ei siis tarkoita sitä, että ”jos jotain ei minulla ole, ei sitä saa muillakaan olla”.  Tasa-arvoperustelu puolestaan liittyy sukupuolten välisiin kysymyksiin, ei tässä puheena olevaan asiaan.

Myöskään syrjinnästä ei tässä yhteydessä ole kysymys. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus määrittelee selkeästi, että erilainen kohtelu ei ole automaattisesti syrjintää. On väärin väittää, että tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus syntyvät vain silloin, kun toiminta on kaikille täsmälleen samansisältöistä. Varsinkin kun toiminnan sisältökriteerit ovat päättäjän oman ajattelun tulosta. Nyt päätöksen kohteena on isänpäivä. Onko seuraava tasapäistämisen aihe laulutaito? Päiväkodissa ei jatkossa enää lauleta, koska kaikilla ei ole yhtä hyvää lauluääntä? -Tiedän, korni vertaus, mutta kornia on isänpäivän kieltäminenkin yhdenvertaisuuteen ja tasapuolisuuteen vetoamalla.

Itse asiassa viranomaisten olisi isänpäivän kieltämisen sijaan ryhdyttävä puolustamaan isänpäivän viettoa. Nimittäin perhe kaikissa sen ilmenemismuodoissaan on ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 16. artiklan mukaan ”yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan. Valtiolla on velvollisuus suojata ja tukea perhettä ja sen hyvinvointia.”

Mielestäni lapsella on oikeus olla ylpeä perheestään – on se sitten perinteinen ydinperhe, isätön, äiditön, kaksi-isäinen tai kaksiäitinen perhe. Isättömiä perheitä ei saada isällisiksi sillä, että lopetetaan isänpäivän vietto tai että systemaattisesti ohitetaan keskustelu isän merkityksestä lapsen elämässä. Meillä on tabuja ja keskustelusta piilotettuja aiheita jo ihan riittävästi, ei keksitä niitä lisää.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8. artikla sanoo, että ”jokaisella on oikeus nautia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta”. Siis myös perinteisillä ydinperheillä on oikeus nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta. Nyt tehty päätös tuntuu siltä, että tätä kunnioitusta ei ole kaikkia perheitä kohtaan, vaikka päiväkodin johtaja niin väittääkin.

Lapselle on kiistatta hyötyä läheisestä isäsuhteesta ja isä tarvitsee tukea vanhemmuuteensa. On tärkeää, että jatkossakin askarrellaan isänpäiväkortteja ja että isänpäivää juhlitaan. Ne, joiden elämässä isää ei ole, voivat hyvin tehdä läheisenpäiväkortin jollekin itselleen tärkeälle henkilölle. On mielikuvituksen tai hyvän tahdon puutetta, jos päiväkodissa ei ymmärretä, että nämä kaksi teemaa voidaan käsitellä rinnakkain samaan aikaan ilman, että kummaltakaan lapsiryhmältä (isälliset – isättömät) otetaan mitään arvokasta pois.

On erikoista, että näin ideologisia linjauksia voi tehdä kaupungin palvelutarjonnassa ilman demokraattista päätöksentekoprosessia. Yksi virkamies voi linjata toimintaa oman ajattelunsa mukaisesti. Ei kannata ihmetellä, jos vanhemmat alkavat yhä tarkemmin vertailemaan päiväkotien käytäntöjä ja niissä vallitsevia asenneilmastoja.

VANHEMMILLA VASTUU ALAIKÄISESTÄ, MUTTA EI KEINOJA VASTUUN KANTAMISEEN

Ylen uutisessa kerrottiin, että äiti ei voinut varata hammaslääkäriä 10-vuotiaalle lapselleen, koska vallitsevan käytännön mukaan vanhemmilla ei ole pääsyä lastensa terveystietoihin eikä oikeutta olla aktiivinen osapuoli lapsen asioissa.

Sosiaali- ja terveysministeriö on linjannut, että 10 vuotta täyttäneen terveystietoja ei anneta vanhemmille OmaKanta –palvelusta. Kunnissa ja kuntayhtymissä on viranomaisten toimesta laajennettu käytäntöä pidemmälle kaikkeen terveystietoon (ja moneen muuhunkin lasta koskevaan tietoon).

Viranomaiset siis ihan pokkana väittävät, että 10 vuotta täyttänyt lapsi on kypsä päättämään omista terveysasioistaan.

Laki sanoo, että lasta on hoidettava yhteisymmärryksessä lapsen kanssa. Tämä on hyvä linjaus, mutta viranomaisten käytäntö, jonka mukaan alaikäisestä vastuussa oleva vanhempi ohitetaan täysin, on kestämätön. On aika rajua, jos lapsen todetaan esimerkiksi kärsivän mielenterveyden häiriöstä ja hän saa siihen lääkkeet, siitä ei kerrota vanhemmille.

On varmasti tilanteita, jolloin on perusteltua olla kertomatta lapsen tilasta vanhemmille, mutta näiden olisi oltava poikkeuksia. Ei voi olla lastemme etu, että vanhemmat eivät ole mukana heidän elämässään. Viranomaisten ei pidä suunnitella toimintamalleja poikkeustilanteita priorisoiden. Se on tuhoisaa niin vanhemmuuden kuin turvallisen lapsuuden näkökulmasta katsottuna.

Tiedän tapauksen, jossa eräs äiti kertoi sattumalta saaneensa tietää, että koululääkäri oli määrännyt nuorelle rauhoittavia lääkkeitä koulujännityksen vuoksi. Nuori oli hankkinut nämä lääkkeet ja käytti niitä päihtymistarkoituksessa, sillä mitään koulujännitystä ei oikeasti ollut olemassa. Mietin vain, kenellä on vastuu, kun noin rajuja juttuja tapahtuu vanhempien tietämättä? Onko yksilön tietosuoja viety liian pitkälle, kun huoltaja siirretään sivuraiteille ja viranomaiset tekevät elämänmittaisia päätöksiä huoltajaa kuulematta?

Yksilönsuojan ylisuojelu vaikuttaa muihinkin kuin vain lapsiin. Tuttavani yritti mennä tervehtimään dementoitunutta ystäväänsä. Vierailu ei onnistunut, koska kunnallisessa dementiakodissa ei suostuttu kertomaan ”onko kyseinen henkilö laitoksessa potilaana”. Tilanne ei ratkennut, vaikka tuttavani vakuutti tietävänsä potilaana olosta. Hänelle olisi pitänyt vain avata oikean osaston ovi. Ovi ei auennut, eikä dementoitunut vanhus saanut tavata ystäväänsä. Onkohan yksityisyyden suoja viety tässäkin vähän liian pitkälle? Ovatko virkamiehet osaamattomia vai virkavirheen pelon lamauttamia?

VIRKAMIESTEN HALU PALVELLA KANSALAISIA ON KATOAVA LUONNONVARA

Helsingin Sanomat uutisoi Vantaan pysäköinninvalvonnasta ja liikennesuunnittelusta. Vantaankosken liityntäparkkiin liittyen oli päätetty, että vastedes aluella on käytettävä pysäköintikiekkoa. Vuosikausia aluella pysäköineet eivät marraskuun pimeydessä huomanneet pienen lisäkilven asennusta ja lopputuloksena oli pysäköinninvalvonnan riihipäivä: 116 autosta 113 sai sakot pysäköintikiekon puuttumisen vuoksi!

Tässä tapauksessa halu palvella kansalaisia oli nolla niin liikennesuunnittelun kuin kunnallisen pysäköinninvalvonnankin osalta. Vastuuvirkamiehet sanoivat kysyttäessä, että ”pykäliä on noudatettu” eivätkä nähneet tarvetta ”millekään tiedottelulle”. Sakottajat tosin osasivat olla heti paikalla, kun lisäkilpi asennettiin. Kenellekään ei tullut mieleen laittaa alueelle ilmoitusta muuttuneesta käytännöstä.

Ihan oikeasti, miten virkamiehille saataisiin kasvamaan halu palvella asukkaita? Tässä tapauksessa virkamiesten palvelun prioriteettina tulisi olla joustava liikenne ja sujuva pysäköinti. Maksimisakotus ei saisi olla toimintaa ohjaava motiivi.

***

Artikkeli on julkaistu Uusi Suomi Puheenvuoro -palstalla 2.11.2017.

Tietoja Minna Isoaho

Minna Isoaho strategiakonsultti ja johtamisen sparraaja.
Kategoria(t): 2017 Uusi Suomi -blogit, Johtaminen ja päätöksenteko, Politiikka, Yhteiskunta, Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.