Asuttaisitko turvapaikanhakijoita kuten evakkoja asutettiin?

Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet ovat ottamassa niskalenkkiä yhteiskuntajärjestyksestä. Suomalainen sinisilmäisyys on voimissaan, kun inhimillisyyden nimissä noustaan barrikadeille. Nyt tarvitaan viisautta ja valtiomiehiä selittämään kansalle, mistä oikein on kysymys.

Vuonna 2015 nähtiin, että 500 turvapaikanhakijan päivävauhti on ihan mahdollinen. Tuljoiden joukossa oli aidosti turvaa tarvitsevia, mutta viranomaisten osaava toiminta paljasti törkeitä väärinkäytöksiä ja systeemin hyväksikäyttöä. Tästä johtuen emme voi suhtautua kritiikittömästi maahan pyrkiviin.

Meillä on kokemus siitä, miten 420.000 evakkoa asutetaan ja kotoutetaan onnistuneesti. Siirtoväen saapuminen toisen maailmansodan jälkeen tarkoitti sitä, että väkiluku kasvoi kertaheitolla 11 % ja kaikille piti löytää asunto ja järjestää elanto.

Turvapaikanhakijoita sinisilmäisesti puolustavien olisi hyvä ymmärtää, että turvapaikkapäätöksillä on myös taloudellinen ulottuvuus, haluttiin sitä myöntää tai ei. Evakkojen tapauksessa taloudelliset seuraamukset katettiin siten, että kantaväestö luovutti osan omaisuudestaan siirtoväen asuttamista varten. Myös veroja kerättiin, mutta pääasiallisesti suomalaiset joko ottivat uusia tulokkaita kotiinsa asumaan tai luovuttivat heille maata viljelykseen.

Tarvitaanko uusi pika-asutuslaki tai maanhankintalaki?

Nykypäivänä tuntuu siltä, että yhteiskunnalle esitetään vaatimuksia ymmärtämättä, että niiden tuottamiseen menee oikeasti rahaa, jonka joku on tienannut ja veroina edelleen valtiolle tilittänyt. Velkavetoisessa taloudessa on helppo huutaa palveluiden perään. Henkisenä happotestinä voisi jokainen testata omaa käsitystään ja miettiä olisiko valmis asuttamaan tulijoita pysyvästi omaan kotiinsa tai olisiko valmis antamaan merkittävän osan omaisuudestaan valtiolle tai tulijoille suoraan kotouttamista ja asuttamista varten.

Tämän happotestin jälkeen on ehkä valmiimpi ajattelemaan, että maahantulon kriteerejä tarvitaan jatkossakin ja että Suomi ei voi vastikkeetta tarjota hyvinvointiyhteiskuntaa kaikille halukkaille. Meidän osuutemme maapallon väestöstä kun on vain 0,1 %. Toissa syksyn tulovauhdilla väkilukumme kasvaisi 10 %:lla jo noin kolmessa vuodessa ja olisimme suhteellisesti saman haasteen edessä kuin evakkojen kanssa oltiin. Lisänä toki vielä kulttuuriset erot ja kielimuurit, joita ei ollut evakkojen tapauksessa.

On erittäin huolestuttavaa, että viranomaisten antamiin kielteisiin turvapaikkapäätöksiin suhtaudutaan esimerkiksi kirkon piirissä vähättelevästi. Helsinkiläisissä kirkoissa oli luettu ääneen kielteisiä päätöksiä ja samaan hengenvetoon sanottiin, ettei tällä haluta osoittaa viranomaisia sormella. Mitä ihmettä sillä sitten tavoiteltiin?

Kirkon erikoinen toiminta sai jatkoa tänään, kun turvapaikanhakijoiden palautuksia vastustava pappi käsitykseni mukaan käytännössä antoi ymmärtää Hesarin artikkelissa 4.4.2017, että päätöksillään Suomi aiheuttaa palautettavien tappamisia. Aika raju kannanotto. Vaikka kuinka haluaisimme lopettaa maailmasta sodat, epäoikeudenmukaisuuden ja jopa tappamisen, niin Suomen kansantalouden koko tai edes vaikutusvalta eivät riitä tuon asian hoitamiseen.

Tämä näkemykseni ei tarkoita sitä, että sulkisimme silmämme kansainvälisiltä velvoitteiltamme. Velvoitteet on hoidettava, mutta toimenpiteet on suhteutettava maan taloudelliseen ja sosiaaliseen kantokykyyn. Enempää ei voi vaatia.

Meidän on avattava silmät ja todettava, että turvapaikanhakijoiden joukossa on merkittävä määrä asiattomin perustein liikkeellä olevia henkilöitä. Ratkaisu ei voi olla se, että otetaan kaikki halukkaat vastaan kyselemättä. Meillä pitää olla oikeus myös rajoittaa maahantuloa. Ei voi olla niin, että vuosisatoja käytössä ollut linjanveto laillisen ja laittoman maassaolon väliltä yhtäkkiä poistettaisiin.

Kansalaistoimijat tekevät tärkeää työtä, mutta valtion vastuu on niitä suurempi

Valtion yksi perustehtävistä on suojella maan rajoja ja maan kansalaisia. Pitää olla aika hyvä faktapohja sellaiselle varojenkäytölle, että muualta tulevat saavat ylöspidon pelkästään huutovaatimuksella ja toteamalla etteivät hyväksy kielteistä päätöstä, mutta omaa väkeä koskee tiukka pykäläviidakko eikä avointa piikkiä tuelle ole olemassa.

Vakaumuksellisena seurakunnan jäsenenä pidän virheenä sitä, että kirkko asettuu viranomaisten kanssa eri puolelle. On aika rajua antaa yleisölle toistuvasti mielikuva siitä, että Suomessa ei voisi luottaa viranomaisiin turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Heikompia on toki voitava puolustaa, mutta jos tämä puolustaminen tarkoittaa samalla yhteiskuntarauhan häiritsemistä, tulisi sen oikeutusta arvioida erittäin tarkkaan.

Yhtälailla ihmettelen niitä turvapaikanhakijoita lähellä olevia kansalaistoimijoita, jotka täysin kritiikittömästi kuuntelevat heille kerrottuja tarinoita ja täysin vastuuttomasti vaativat päätöksiä, joita maamme talous ei kestä. Ei niin voi toimia. Vastuullisessa päätöksenteossa ei voida toimia vain yhden asian puolesta. Se, jos mikä on epäreilua, että barrikadeilla eniten huutava saa asiansa läpi vailla vastuunkantoa seurauksista.

Kansalaistoimijat ja erilaiset kansalaisjärjestöt tekevät tärkeää työtä, mutta vaarana on toiminnan polarisoituminen. Ajetaan jonkun yksittäisen tahon etua muista välittämättä. Vastuullisessa edunvalvonnassa otetaan huomioon koko yhteiskunta. Turvapaikanhakijakeskustelussa tämä on jäänyt vaille huomiota.

Todellisuus Helsingissä

Olen kuntavaaliehdokkaan ominaisuudessa kiertänyt Helsinkiä laajasti viime kuukausien aikana. Olen liikkunut myös turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttaneiden parissa ja voin ihan aidosti sanoa, että siinä joukossa on toisaalta kipeästi apua tarvitsevia ja toisaalta häikäilemättömästi omaa etuansa tavoittelevia radikaaleja.

Edellä olen pohtinut turvapaikanhakijoiden tilannetta lähinnä taloudellisen kantokyvyn näkökulmasta. Sosiaalinen kantokyky on vähintään yhtä tärkeä asia ottaa huomioon. On syytä miettiä sitä, mitä mahdollisesti seuraa siitä, kun turvapaikanhakijat röyhkeästi esimerkiksi kielenopetusryhmässä vaativat ryhmässä olevien naisten siirtymistä luokan perälle tai kun he edellyttävät naispuolisilta kurssikavereiltaan peittävämpää pukeutumista. On siinä australiasta maahanmuuttanut kielikurssilainen ihmeissään, kun ei voi tulla hameessa suomenkielen tunnille.

Tai kun he vaativat, että kukaan ei saa tuoda sianlihaa sisältäviä eväitä taukotilaan, koska se ei heidän kulttuuriinsa sovi. En tarkoita tällä sitä, että kaikkien pitäisi ryhtyä syömään sianlihaa, mutta mielestäni eri kulttuurien pitää voida elää tasavertaisesti rinnakkain. On kansallisesti kestämätöntä, auttaessamme hädänalaisia autettavat esittävät valtavirtakulttuurin edustajille omia tiukkoja vaatimuksiaan. Se tuntuu hiukan oudolta. Luulisi, että hädänalaisessa tilanteessa keskittyisi oman elämänsä raiteille saamiseen ja olisi kiitollinen uudesta mahdollisuudesta.

***
Artikkeli on julkaistu Uusi Suomi Puheenvuoro -palstalla 4.4.2017.
#tolkunpolitiikkaa

Tietoja Minna Isoaho

Minna Isoaho strategiakonsultti ja johtamisen sparraaja.
Kategoria(t): 2017 Uusi Suomi -blogit, Politiikka, Yhteiskunta, Yleinen Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.