Virkamies kyykyttää vanhuksia

On tuttu juttu, että sote-menot kasvavat väestön ikääntyessä, kestävyysvaje syvenee ja palveluista leikataan. Päättäjät puhuvat huolestuneina varojen riittämättömyyydestä, mutta he eivät sano sanaakaan palvelun laadusta tai toiminnan organisoinnin tehottomuudesta. Vanhusten kotihoitoa lisätään rajusti, vaikka hoidon toteutumisessa on valtavia ongelmia.

Helsingissä tehdään vuosittain noin kolme miljoonaa kotihoidon käyntiä. Espoossa näitä käyntejä on vuositasolla noin miljoona. Ei siis mikään pikkujuttu kansalaisten kannalta. Se ei ole pikkujuttu myöskään kaupunkien budjeteissa. Kaupunkien strategiat ja palvelukuvaukset ovat täynnä lupauksia hyvästä vanhusten kotihoidosta, mutta arjen todellisuus on toinen.

Olen seurannut erään pääkaupunkiseudulla asuvan vanhuksen kotihoidon vaiheita noin vuoden ajan. Ei näytä hyvältä. Kotihoidossa tapahtuu käsittämättömiä virheitä, annettu palaute kaikuu kuuroille korville ja työtä organisoidaan tavalla, joka aiheuttaa hukkaa ja vaaratilanteita.

Seuraamani vanhus on mieleltään virkeä ja muistiltaan täysin skarppi, mutta tarvitsee kotihoidon tukea arjessa selviytymiseen. Hänen luonaan käydään kaksi kertaa päivässä ja lisäksi on viikottainen suihkutuskäynti. Turvallisesta ja tasalaatuisesta palvelusta ei ole tietoakaan, sillä hoitajat vaihtuvat koko ajan.

Esimerkkinä kolmen kuukauden ajanjakso, jolloin asiakkaan luona käytiin 201 kertaa. Tänä aikana häntä hoiti 56 eri hoitajaa. Eli sama hoitaja kävi hänen luonaan vain neljästi, eivätkä nämä käynnit olleet edes peräkkäisinä päivinä.

Käytännössä asiakas on joutunut kahdesti päivässä neuvomaan hoitajilleen, mitä pitäisi tehdä ja missä se lääkedosetti oikein on. Tätä neuvontaa hän tekee joka päivä. On tehnyt jo pitkään.

Asiakkaan ja hoitajan välille ei muodostu luottamuksellista hoitosuhdetta eikä hoitaja voi havainnoida asiakkaansa kunnon kehittymistä. Vertailukohtaa kun ei ole. Työntekijälle ei synny hallinnan tunnetta työhönsä, kun lähes jokainen työtehtävä on yllätys. Suuri vaihtuvuus on huono selitys tälle tilanteelle. Sitä kuitenkin käytetään, mutta johtamisessa on onnistuttava paremmin.

Työn huono organisointi johtaa vaaratilanteisiin: lääkehoito ei toteudu ohjeiden mukaisesti, lääkkeiden annostelu ei aina suju ja dosetista annetaan lääkkeitä väärän päivän luukusta. Vakituisilla työntekijöillä on käytössään sähköiset työkalut (ovenavaus, työohjeet, raportointi), mutta näitä työkaluja ei anneta sijaisille (joita on valtavasti). Sijaisilla on apunaan paperiprinttejä, mutta kovan kiireen vuoksi eivät ehdi niitä lukemaan. Ja avainkoodin puuttuessa asiakas joutuu avaamaan oven tuntemattomille. Turvallisuus- ja käytännöllisyyssyistä hankittiin sähkölukko, mutta sitä ei voida käyttää.

Ei tarvita tehokkuustutkimuksia kertomaan, kuinka tehotonta tuollainen työn tekeminen on. Eikä tarvita asiakastyytyväisyysmittausta kertomaan, kuinka huonoa palvelua tuollaisesta työn tekemisestä syntyy.

Julkisessa palvelutuotannossa on iso ongelma: Vastuu lopputuloksesta puuttuu. Kun vastuu puuttuu, niin palautteisiin ei vastata eikä toimintaa kehitetä.

Hoitajatason yläpuolella on viisi kerrosta päälliköitä ja johtajia, mutta kaikki onnistuvat välttämään asiakkaan kohtaamisen. Tapahtuneita virheitä ei pahoitella eikä asiaa tarkastella asiakkaan näkökulmasta. Hallinto voittaa. Mutta kuinka kauan? Yksityiset palveluntuottajat odottavat vuoroansa.

***
Artikkeli on julkaistu Puoli Kaupunkia -kaupunkilehdessä 2.3.2017
#tolkunpolitiikkaa helsinkiläisten puolesta

Tietoja Minna Isoaho

Minna Isoaho strategiakonsultti ja johtamisen sparraaja.
Kategoria(t): Helsinki, Politiikka, Puoli Kaupunkia -kolumnit, Yhteiskunta Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.