Tuhlaavasta ylisuunnittelusta on siirryttävä tekemiseen

Helsingin kaupunki järjesti eräässä lähiössä asukastilaisuuden, jonka aiheena oli katu- ja puistoalueiden kehittämissuunnitelman käsittely. Osallistuin tilaisuuteen ja lähestulkoon pyörryin heti alkuvaiheessa.

Virkamiehet esittelivät aluesuunnitelman. Aluksi kuulosti hyvältä, kun kerrottiin että asukkailta on kysytty kehitysideoita ja että ne ovat nyt esiteltävän suunnitelman pohjana. Hapenpuute alkoi vaivata, kun oivalsin että mielipiteitä oli kysytty jo vuonna 2012, seuraavana vuonna oli tehty maastotutkimusta ja yhteenvetoraportti oli saatu valmiiksi 2014. Sen jälkeen oli suunniteltu pari vuotta ja seuraavaksi mentäisiin valmiin ehdotuksen kanssa lautakuntaan. Varsinainen toteutus kestäisi aina vuoteen 2027 asti.

Isoissa infrainvestoinneissa, kuten vaikkapa ydinvoimalaa rakennettaessa, vuosikausien suunnittelujänne on tarpeen, mutta mielestäni puistonpenkkien, roskisten ja valaistuspäätösten ollessa kyseessä pitää pystyä nopeampaan toimintaan.

Yksityisessä yrityksessä ei tule mieleenkään käyttää vanhentuneita selvityksiä toiminnan suunnittelussa ja päätöksenteossa.

Julkisella puolella on herättävä pikaisesti ymmärtämään kokonaiskustannusten merkitys.

Vuosikausien suunnittelutyöhön kuluvilla varoilla voitaisiin hyvin kattaa pikaparannuskohteiden ja normaalin ylläpidon kustannuksia.

Kulujakin suurempi ongelma on vanhentunut tieto. Tässäkin tapauksessa esitettiin parannuskohteita puistoon, jota ei enää ole olemassa. Alueella on rakennettu runsaasti ja ympäristö on erilainen kuin viisi vuotta sitten tehty maastokartoitus väittää. Hidas suunnittelu- ja päätöksentekoprosessi johtaa siihen, että tieto vanhenee ja lautakunnalle esitetään vääriä ratkaisuja. Ihmettelen, että virkamiehet, lautakuntien ja valtuuston jäsenet tai kaupungin johto eivät puutu tähän räikeään epäkohtaan. Asukkailta tämä epäkohta ei jää huomaamatta.

Yksityisessä yrityksessä ei niputeta arkisia ylläpitoasioita kymmenen vuoden investointisuunnitelmaan. Ne pidetään visusti erillään ja operatiiviset arkipäätökset tehdään nopeasti. Esitellyssä aluesuunnitelmassa mainittiin tavoitteeksi mm. ”päällystevaurioiden korjaukset nimetyllä tieosuudella” tarkoittaen yksittäisten reikien paikkaamista, ei koko tieosuuden asfaltointia. Kyseisen tien varrella asuneena olen ihmetellyt, että autoja rikkovia reikiä ei paikata ja sitten kun paikataan, niin kuntoon laitetaan vain sillä kertaa ilmoitettu vaurio. Vieressä olevaa toista reikää ei hoideta samalla, vaan odotetaan uutta työmääräystä.

Puistoalueiden peruskorjausvelka kasvaa koko ajan. Rahaa ei saatane lisää, mutta nykyisiä varoja voitaisiin käyttää paremmin. Ehdotan, että siirrytään suunnittelusta tekemiseen, nopeutetaan päätöksentekoa ja kuunnellaan asukkaita oikeasti.

Virkamiesten paljon käyttämä fraasi ”mielipiteenne otetaan huomioon” on vietävä käytäntöön. Pelkkä hokema siitä, että nyt on kuultu, ei riitä. On oltava pokkaa sanoa, otetaanko asukkaiden mielipiteet oikeasti huomioon vai ei.

Ihmisiin on luotettava enemmän. Jos asukkaat sanovat, että puistoon tarvitaan penkkejä, niin ei kuvitella että virkamies tai luottamusmies tietäisi paremmin tarvitaanko vai ei. Laitetaan puistonpenkki sinne, mihin sitä on pyydetty. Jos kukaan ei istu sille, viedään se pois.

Ei käytetä vuosikausia penkinpaikan suunnitteluun, vaan tehdään päätökset nopeasti.

T&K (Tutkimus&Kehittäminen) on kääntynyt päälaelleen. K&T (Kokeile&Tee) on täällä ja se on paljon fiksumpi tapa toimia. Kokeilut on uusi suunnittelu! Jos halutaan, että kaupungissa tapahtuu ja että verovarojamme käytetään hyvin, niin on siirryttävä ylisuunnittelusta tekemiseen.

***
Artikkeli on julkaistu ensimmäisenä Puoli Kaupunkia -kaupunkilehdessä 16.2.2017.
#tolkunpolitiikkaa helsinkiläisten puolesta

Tietoja Minna Isoaho

Minna Isoaho strategiakonsultti ja johtamisen sparraaja.
Kategoria(t): Helsinki, Johtaminen ja päätöksenteko, Puoli Kaupunkia -kolumnit Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.