Kolme kysymystä Guggenheimista kaupunginhallitukselle

Onko Guggenheim kulttuurihanke vai elinkeinoelämän projekti vai kenties pienen piirin kallis harrastus?

Näinä populismin aikoina on erinomaista, jos kulttuuriin ja sivistykseen panostetaan. On myös hyvä, jos elinkeinoelämää voidaan auttaa kukoistukseen kaupungin tukemana. Mutta verovarojen käytössä on noudatettava avoimuutta sekä riittävää huolellisuutta. Mielestäni molemmat, sekä avoimuus että riittävä huolellisuus, puuttuvat Guggenheim-keskustelusta.

Tästä syystä teen kolme kysymystä, joihin toivon Helsingin kaupunginhallituksen ja mahdollisesti myös valtuuston kiinnittävän huomiota päätöksiä tehdessään.

  1. Mikä on museon todellinen tuloksentekokyky?
  2. Kuka kattaa rahoitusvajeen?
  3. Mikä on Franchise-sopimuksen sisältö?

Rakennusajan kustannukset ovat saaneet paljon huomiota päätösperusteluissa. Samaan aikaan on myös seikkaperäisesti esitelty rakennettavan rakennuksen muotoja, kerroksia ja tunnelmia. Huomionarvoista on, että varsinaisesta Solomon R. Guggenheim –säätiön kanssa tehtävästä Franchise-sopimuksen sisällöstä ja toteutettavasta museotoiminnasta ei kuitenkaan ole juuri puhuttu, vaikka itse sopimusajan kulut ovat kaupungille suuremmat kuin rakentamiskustannukset.

Osapuolia tässä museohankkeessa ovat Solomon R. Guggenheim –säätiö (SRG), Guggenheim Tukisäätiö, Helsingin kaupunki sekä perustettavat Erillisyhtiö ja Kiinteistöyhtiö. Päätösesityksiä lukiessa tulee mielikuva siitä, että kaupunki on ulkoistanut vallan Tukisäätiölle, mutta maksaa mielellään ja kritiikittömästi kaikki kulut.

20161120-guggenheim-tuloslaskelma

1   MIKÄ ON MUSEON TODELLINEN TULOKSENTEKOKYKY?

Todellisista hankkeen kustannuksista puhuttaessa on kaksi näkökulmaa: rakennusaikaiset kustannukset ja museon toiminnan aikaiset kustannukset. Jätän rakennusprojektin tässä kokonaan huomiotta ja keskityn valmiin museon toiminnallisten vuosikustannusten ja tulosennusteen arviointiin.

Guggenheim-keskustelussa on kuultu epäuskoisia kommentteja mm. kävijämäärien realistisuudesta. Laskelmat on tehty 550.000 vuotuisen kävijän ja keskimäärin noin 12 euron lipunhinnan perusteella. Tämä kävijämäärä tarkoittaa, että jos museo on auki 365 päivänä vuodessa ja 10 tuntia päivässä, käy museossa joka tunti kolme bussilastillista väkeä. Siis joka tunti ja joka päivä.

Oheisessa kuvassa on esitetty päätösehdotuksen luvut. Niistä näkee, että optimistisellakin laskentatavalla museon tosiasiallinen operatiivinen tulos on vuositasolla 8,2 miljoonaa euroa tappiollinen. Tappio pienenee valtion 1,3 milj.euron ja Helsingin kaupungin 6,5 milj.euron vuotuisella tuella tuloksen ollessa tukien jälkeenkin satoja tuhansia euroja tappiolla. Jos suunniteltu kävijämäärä ei toteudu, ja on esimerkiksi ”vain” 350.000, pienenevät lipputulot vuositasolla noin 2,4 miljoonalla eurolla syventäen tappiota entisestään.

Museon talousarviossa vuotuisiksi käyttömenoiksi on kerrottu 11,6 milj. euroa ilman kiinteistömenoja ja kokonaistuotoiksi 9,9 milj. euroa + valtion tuki 1,3 milj. euroa. Näin esitettynä laskelma näyttää erheellisesti siltä, että museon talous olisi vain vähän miinuksella.

Päättäjien on hyvä pitää kirkkaana mielessä, että museon toimintaa tuetaan valtion tuen lisäksi kaupungin maksamalla 6,5 milj. euron kiinteistömenotuella. Tämä tieto tekee tyhjäksi myös väitteen, jonka mukaan ”Helsingin kaupunki ei rahoita museotoimintaa”. Julkisella puolella on pikaisesti otettava käyttöön sellaiset kulujen kohdistamisperiaatteet, että asioiden todellinen luonne paljastuu (lämmitys, vesi ym. kiinteistökulut ovat tosiasiallisesti museotoiminnan kuluja).

Käytännössä kaupunki siis rahoittaa museotoimintaa sopimuskauden aikana 130 miljoonalla eurolla. Se on paljon suurempi panos kuin rakennusaikainen pääomarahoitus.

On siis selvää, että museon toiminta on rajusti tappiollista. Tappiolliselle tulokselle haetaan oikeutusta odotettavissa olevista positiviisista muista vaikutuksista. Päätöksenteossa on tärkeää arvioida odotettujen välillisten vaikutusten realistisuutta. Esimerkiksi matkailutuottoihin on ennustettu 16 miljoonaa euron lisäystä vuodessa. Ainakin puolet tästä lisäyksestä kuluu museon tappioiden kattamiseen. Loput toki jäävät yhteiskunnan hyödyksi, mutta onko hyöty otettavan riskin arvoinen? Ja miten todennäköisenä näitä lisätuloja voidaan pitää?

2 KUKA KATTAA RAHOITUSVAJEEN?

Museon hallintomallissa korostetaan, että Tukisäätiö vastaa museotoiminnasta. Kuitenkin Guggenheim Tukisäätiön ja kaupungin välisessä yhteistyösopimuksessa kohdassa 6.4. Mahdollisen rahoitusvajeen kattaminen todetaan seuraavaa:

”Mikäli Säätiön hallitus havaitsee, että Museon liiketoiminnassa syntyy merkittävä rahoitusvaje, jota ei pystytä kattamaan Museon omalla rahoituksella, Osapuolet (=Tukisäätiö ja Helsingin kaupunki) neuvottelevat tapauskohtaisesti vajeen kattamisesta ja Museon budjettiin ja toimintaan tehtävistä mahdollisista muutoksista, ottaen kuitenkin huomioon Säätiön sopimat sopimukset ja velvoitteet.”

Konkreettisesti tuo lause tarkoittaa ymmärrykseni mukaan sitä, että SRG:n kanssa tehty Franchise-sopimus (=maksut ja toiminnalliset rajoitukset) ovat voimassa vaikeinakin aikoina ja Osapuolet (=Helsingin kaupunki ja Guggenheim Tukisäätiö) joutuvat rahoittamaan tappion ja SRG:lle päin maksettavat velvoitteet. Jos Tukisäätiö ei suoriudu velvoitteistaan, on maksavista Osapuolista enää jäljellä Helsingin kaupunki.

Onko kaupungilla vaihtoehtoa jättää museo oman onnensa nojaan, jos Tukisäätiön kyky rahoittaa tappiollista toimintaa heikkenee? Ei ole. On todennäköistä, että ”tapauskohtaisesti neuvoteltava vajeen kattaminen” nähdään välttämättömäksi ja sen johdosta kaupungin rahaa sitoutunee vuosien varrella lisää tähän museosoppaan.

KYSYMYKSIÄ:

  • Ymmärtävätkö kaupungin päättäjät Tukisäätiön ja SRG-Säätiön välillä solmittavan Franchise-sopimuksen ehdottomuuden ja siitä aiheutuvat velvollisuudet?
  • Onko Tukisäätiön ja SRG:n välillä solmittavan Franchise-sopimuksen ehdot päättäjien tiedossa? (Ymmärtääkseni ne eivät ole päätösehdotuksen liitteissä.) Näillä ehdoilla on olennainen merkitys museohankkeen taloutta ja toimintaa arvioitaessa.
  • Ymmärtävätkö kaupungin päättäjät Tukisäätiön ja kaupungin välillä solmittavan sopimuksen kohdan 6.4. tosiasiallisen velvoittavuuden merkityksen?
  • Pitäisikö Kaupunginhallitukselle tehdyssä päätöksentekoehdotuksessa mainita rakennusaikaisen rahoituksen, takausvastuun ja vuotuisten kiinteistökulujen lisäksi mahdollinen vastuu operatiivisen toiminnan tappioista?
  • Jos operatiivisia tappioita katetaan em. tapauskohtaisten neuvottelujen tuloksena, niin miten kaupunki voi käytännössä rahoittaa museota pyörittävää Tukisäätiötä? Entä jos muutkin kaupungin kanssa yhteistyötä tekevät toimijat haluavat kaupungin rahallista tukea – miten perustellaan juuri tämän yhteistyökumppanin saama erityiskohtelu?

3 FRANCHISE-SOPIMUKSEN SISÄLTÖ JA HINTA

Tukisäätiö tekee museon kehittämistä, toimintaa ja lisenssiehtoja määrittävän franchise-sopimuksen SRG:n kanssa. Lisenssin myötä museo saa käyttää Guggenheim Helsinki –nimeä ja muita Guggenheim-tunnuksia. Lisenssi avaa museolle ovet Guggenheim-verkostoon.

Kaupunki on pääomistajana Kiinteistöyhtiössä, joka luovuttaa omistamansa museorakennuksen Tukisäätiölle museokäyttöön. Kaupunki panostaa museoon rajusti, mutta tietääkö se, mitä se saa vastineeksi?

Minkälaista museotoimintaa on luvassa? Miten kotimaiset taiteilijat pääsevät mukaan museon toimintaan? Mikälaista näyttelytoimintaa on tulossa? Mitä lisäarvoa lisenssin myötä saadaan kulttuuritarjontaan?

Onko sopimuksessa base-fee tasoa, vai onko hallintomaksu todella kävijäpohjainen ilman kiinteää minimiosuutta? SRG:llä ei suunnitelman mukaan näytä olevan taloudellista riskiä eikä toiminnallista vastuuta, joten ennen päätöksentekoa on arvioitava huolella Guggenheim Helsinki –nimen ja verkoston tuottama hyöty.

Museon talousarviossa on kohta ”Hallintomaksu” 1,0 milj. euroa vuodessa. Se ilmeisesti tarkoittaa puheena ollutta lisenssimaksua, noin 20 miljoonaa euroa 20 vuoden sopimuskaudelta. Olisi kohtuullista, että lisenssimaksun ehdot esitettäisiin julkisuudessa täysin läpinäkyvästi. Mitään syytä salailulle ei saa olla. Päätösehdotuksessa sanotaan, että lisenssimaksu katetaan yksityisellä rahoituksella. Jos hallintomaksu = lisenssimaksu, niin syntyy ristiriita summan maksajasta. Millä yksityisellä rahalla tuo summa katetaan? Käytetäänkö siihen taloussuunnitelmassa mainittua yrityssponsorointirahaa?

Onko Guggenheim Helsinki –nimen ja verkoston tuottama lisäarvo suunniteltujen panostusten arvoinen? Voitaisiinko vastaava panostus kohdentaa jonnekin toisaalle ja saada jopa parempi lisäarvo lopputuloksena?

LOPUKSI

Olisiko pari sanaa arvovalinnoista myös paikallaan?

Millä perusteella juuri tämä hanke on niin tärkeä, että sille osoitetaan tukea jopa parin sadan miljoonan arvosta? Samaan aikaan esimerkiksi kaupungin alueelle lisäinvestointeja tekeville helsinkiläisyrittäjille ei suostuta myymään tonttia, vaan kaupunki edellyttää investointia vuokratontille. Yrittäjät taas eivät voi tehdä investointia epävarmalle vuokratontille, mutta olisivat valmiita ostamaan tontin. Se ei mene kaupungilla läpi, mutta samaan aikaan ulkomaiselle toimijalle, joka ”haluaa perustaa Helsinkiin museon” annetaan kaupungin paraatipaikalta tontti ilmaiseksi ja lisäksi maksetaan vielä kulutkin.

Museohanke nostaa esiin muitakin arvokysymyksiä. Mitä mahtavat ajatella muut säätiöt, jotka haluaisivat muuttaa säätiönsä sääntöjä, mutta eivät siinä onnistu? Tässä annetaan ymmärtää, että säätiön säännöt ilmoitusluontoisesti muutetaan sopimaan museohankkeeseen ja homma on sillä selvä. Eikö julkisen toimijan tulisi noudattaa samoja menettelytapoja kuin muutkin? Ei kai kaupunki voi suosia yhtä säätiötä ja ”taata” sille että sääntömuutos onnistuu?

Onko kaupungin vaikutusvallasta pidetty huoli?

Päättäjien on syytä varmistua, että kaupungilla on museohankkeeseen liittyvissä hallituksissa ja valtuuskunnissa riittävä päätösvalta. Päätösvallan on oltava suhteessa annettavaan taloudelliseen panostukseen ja kaupungin kantamaan riskiin.

Nyt käytössä olevista dokumenteista on ainakin näin ulkopuolisena toimijana vaikea päätellä vaikutusvallan määrää. Yhteistyösopimuksessa sovitaan, että Tukisäätiö saa nimetä yhden edustajan Erillisyhtiön ja Kiinteistöyhtiön hallituksiin. Aineistoista ei käy ilmi, mikä on hallitusten kokoonpano muuten.

Erityisen tärkeää on kaupungin kannalta varmistaa, että kaupungilla on sen riskiin ja panostukseen perustuva edustus Tukisäätiön hallituksessa. Joidenkin tietojen mukaan Tukisäätiön hallituksessa on 11 jäsentä ja Helsingin kaupungilla on vain yksi hallituspaikka. Samaan aikaan Solomon R . Guggenheimilla on kolme paikkaa. Ketkä hallitsevat jäljellä olevia 7 paikkaa? Kiinnostavaa on myös, että viulut maksavalla taholla on vain 9%:n edustus. Erikoista se on myös siitä syystä, että Tukisäätiö tekee SRG:n kanssa Franchise-sopimuksen, josta jo sinällään tulee velvoitteita operatiiviseen toimintaan ja museon talouteen, mutta lisäksi SRG saa kolmella hallituspaikallaan merkittävän roolin myös Tukisäätiön päätöksenteossa.

Periaatteessa Guggenheim Helsinki on varmasti kiinnostava ja jopa innostava hanke. Siinä käytetään kuitenkin merkittävä määrä veronmaksajien varoja, joten päätöksenteon perusteiden on oltava realistisia ja riskienhallinnan on oltava paikallaan. Päätös ei voi perustua ”tarkoitus pyhittää keinot” –ajatteluun.

***

Kirjoitus on julkaistu Uusi Suomi Puheenvuoropalstalla 20.11.2016. Linkki alkuperäiseen tekstiin tässä

Tietoja Minna Isoaho

Minna Isoaho strategiakonsultti ja johtamisen sparraaja.
Kategoria(t): 2016 Uusi Suomi -blogit, Helsinki, Politiikka, Yhteiskunta Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.